Mennyt kesä oli aivan uskomaton. Kaikin puolin. Välillä tuntui että se en ollut minä joka sitä elin. Se tapahtui jollekin toiselle, olin  vain sivustaseuraaja. Tapailimme Mr.Chatin  (en keksi nyt muuta nimeä) kanssa kevään muutamia kertoja viikossa, kävimme elokuvissa, kävelyllä, kuuntelimme musiikkia, vain olimme yhdessä. Ihastus tuntui molemminpuoliselta.

Juhannuksen vietimme yhdessä, kuumassa Helsingissä. Ensimmäinen juhannukseni kaupungissa, todella hauska ja hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tästä ajattelin suhteemme alkaneen, siis sellaisen todellisemman. Sillä siitä eteenpäin näimme useammin, vietimme pitkiäkin aikoja yhdessä, siis verrattuna aikaisempaan. Kaikki oli todella ihanaa, vaikka muistan kyllä olleeni todella monta kertaa rikki, sillä mies oli hyvin itsenäistä tyyppiä. Ei turhia soitellut tai viestitellyt, kulki omia polkujaan tahtoessaan. Kuitenkin yhdessä ollessamme kaikki oli ihanaa, siis aivan kaikki. Mutta jotenkin ihastuneena, jopa rakastuneena, sitä pystyy kehittelemään jos jonkinlaista tarinaa tai kriisiä, jos toisesta ei kuulu mitään vaikka kahteen päivään. Aina kyllä kuului, ennemmin tai myöhemmin.

Viikko siitä kun olimme tavanneet, mies tuli luokseni hyvin surullisen näköisenä. Hän olisi halunnut lopettaa ennen kuin mitään vakavampaa syntyisi. Koska hän tiesi olevansa  lähdössä syksyllä. Minusta tuntui aivan hölmöltä sen vuoksi lopettaa, sillä harvoin, jos koskaan tapaa ihmistä jonka kanssa kaikki tuntuu oikealta, ja sujuu hyvin. Päätimme siis jatkaa, ainakin siihen asti kun hän lähtisi. Vähänpä tunsin itseäni, luulin että minusta olisi siihen. Ehkä kuvittelin voivani muuttaa tulevaa, tai ainakin miehen mielipidettä kaukosuhteesta. Tosin ei se itsestäkään tuntunut houkuttelevalta. Mutta en tiennyt löytäväni niin ihanan täydellistä miestä. No täydellisyys on kyllä kaukana, mutta en uskonut että siinä ajassa voisin menettää sydäntäni. Mutta menetin.